Martti Haverinen Muuramesta lähetti minulle sähköpostiviestin, jossa hän kertoo isänsä Tauno Haverisen tavasta tehdä puuveneitä. Viesti oli niin mielenkiintoinen, että haluan jakaa sen blogini lukijoiden kanssa. Tekstin ja kuvien julkaisuun minulla on Martti Haverisen lupa. Seuraava teksti on siis pääosin Martti Haverisen käsialaa, minä olen vain hieman muokannut sitä.
“Olen tekemässä lapsille kuvakirjaa vanhoista dioista ja valokuvista. Siellä pulpahti esiin oheinen kuvasarja 80-luvulta venelautojen esipainatuksesta. Isä näet teki aikoinaan Kuhmossa veneitä enemmänkin ja muotoili laudat etukäteen helpommin asennettaviksi. Koska en ole esipainatukseen usein törmännyt, googlasin asiasta ja omat sivusi pulpahtivat esiin. Siksi ajattelin lähettää sinulle viestin ja tiedustella, onko asia sinulle tuttu.
10 – 15 venettä kesässä
Itse arvostan ja teenkin “hifistelevää” käsityötä, mutta isällä oli vallalla tehokkuusajattelu. Hänen veneensä olivat hiukan krouveja, mutta toimivia ja hyviä soutaa. Tekemisen tehokkuusajattelu näkyi tuotantovauhdissa: normaalisti valmistui vene viikossa eli 10 – 15 venettä kesässä maataloustöiden ohessa!
Tuohon viikkoon sisältyi myös emäpuun nouto metsästä ja perälaudan liimaus sekä lopputervaus. Työpäivät eivät kyllä olleet ainoastaan kahdeksantuntisia.
Köli tehtiin tuoreesta kuusen tyviosasta. Ensin etsittiin sopiva puu, jossa on ”lupaava juuri” sopivasti keulakaarta varten. Sisäpuolelta lohkottiin melkoisesti puuta pois, alapuolelle jää sopiva kölin pohjamuoto. Emäpuu siis vestettiin ja höylättiin suunnilleen valmiiksi ja sen jälkeen tehtiin lisätaivutus. Lisätaivutukseen käytetty kanki poistettiin sitten lopuksi lähes valmiista veneestä, jolloin syntyi veneen rakennetta jäykistävä jännitys.
Lopuksi kölin alareunaa kiinnitettiin rima, joka toimi vaihdettavissa olevana kulutuspintana venettä maihin vedettäessä. Nykyään tämä osa on yleensä metallia tai muovia.
Tehokkuuden salaisuudet
Tehokkuuden salaisuudet olivat:
– luonnonpuun käyttö emäpuuna, jolloin keulakaarta ei tarvinnut liimata, ainoastaan taivuttaa lisää
– lautapareja yleensä vain neljä, joskus vain kolme mutta joskus myös viisi
– lautojen esipainatus, jolloin niiden asettaminen paikoilleen oli helpompaa
– lautojen kiinnitys galvanoiduilla venenauloilla, ei siis tarvittu esiporauksia vaan ainoastaan naulojen kaksivaiheinen kotkaus
– tiivistykseen lautojen välissä isä käytti filtistä tai villaulsterista revittyjä kangassuikaleita, jotka jäivät siis naulattaessa kahden esitervatun tiivistyspinnan väliin. Naulauksen jälkeen ylimääräinen riepu sauman ulkopuolelta puukolla pois
– kaaret isä teki tuoreista, pienistä kuusista. Hän vesti ja höyläsi ne oikean paksuisiksi ja höyrytti ne pehmeiksi saunan muuripadan kanteen rakennetussa höyryputkessa. Kaari kerrallaan hän nouti ne putkesta ja taivutti ne kuumana paikoilleen, merkkasi lautojen vaatimat pykälät ja vesti pykälät kirveellä. Sitten vaan kaari paikoilleen ja kiinni nauloilla. Kaari pysyi notkeana vielä tuon ajan kun sen teki rivakasti.
Hyvin tehty ja huollettu puuvene kestää isältä pojalle
Itselläni on tallella isän tekemiä veneitä vielä viisi, pari tosin huonossa kunnossa. Viimeisenä kuvana merellä oleva 30 vuotta käytössä ollut vene. Se on isän tekemäksi poikkeuksellisen pitkä, yli 6 m (normaalisti n 5 m) ja siinä on myös “lisävarusteena lisälaidat”. Isosta koostaan huolimatta erinomainen soutaa. Käsittelin veneen uutena Ovatrolilla, mutta myöhemmin tervasin siitä pari alimmaista lautaa.”
